Tarvitaan luovuutta ja rohkeutta

Luin tänään aamulla Helsingin Sanomista artikkelin Rikkinäinen EU odottaa korjaajaa. Alaotsikossa esitetään kuvaavasti: Unionin päättäjät ihmettelivät, miksi USA pärjää paljon paremmin.

Mikä on vikana? Vietin viime vuonna paljon aikaa Yhdysvalloissa, joten
uskaltaisin nostaa esiin seuraavia ongelmia:

1. Byrokratia. Pahin ongelmistamme on byrokratia ja osittain siitä johtuva tekemisen harmaus. Rakenteet ja rahoitus on pystytetty siten, että luovuuteen ja rohkeuteen ei kannusteta. Liian monet julkisrahotteiset tutkimus- ja kehitysprojektit ovat harmaata perustekemistä, joiden tuloksena syntyy korkeintaan uusi rahoitushakemus. Mitäänsanomaton työ saa kuitenkin palkintonsa, jos vain projektin hallinto on hoidettu oikein. Nyt tarvittaisiin rohkeaa etunojaa tulevaisuuteen ja riskejä kaihtamattomia kokeellisia hankkeita.

2. Flegmaattinen narina. Kuten tiedämme, amerikkalaiset ovat yritteliäitä ja positiivisia. Näin on myös taantuman keskellä. Euroopassa törmää usemmin flegmaattiseen narinaan, jossa oma elämäntilanne ja yhteiskunnan puutteet vieritetään jonkun muun, mielummin päättäjien harteille. Varsinkin Pohjoisissa “hyvinvointivaltioissa” vallitsee ikuisen narinan lisäksi myös kuoliaaksi ymmärtämisen kulttuuri. Yhteiskunnan vapaamatkustajia halutaan ymmärtää loputtomasti. Olen suuri suvaitsevaisuuden ja hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja. Erityisesti Suomessa tarvitsemme kulttuurista rikastamista. Samaan aikaan kuitenkin olisi erotettava vapaamatkustajat todellisista apua tarvitsevista. Flegmaattisen narinan tilalle pitäisi synnyttää aktiivista toimintaa. Yrittäjyyttä tulisi tukea eritystoimin.

3. Kannustavuuden puute. Meillä on kotoperäinen ongelma palkitsemisen kanssa. Kukaan työyhteisössä ei saisi nousta esille paremmin palkittuna kuin toinen, vaikka tekisikin tuloksellisempaa työtä. Tämän on muututtava. Palkitseminen voi olla muutakin kuin taloudellinen korvaus hyvin tehdystä työstä. Työyhteisöjen hyvinvointiin olisi muutenkin panostettava siten, että ihminen saisi entistä enemmän vaikuttaa omiin työtehtäviinsä. Innostavan ilmapiirin luomiseen olisi aivan erityisesti satsattava, sillä ihmisten onnellisuus näkyy myös työn tuloksissa.

4. Säästäminen. Jostain syystä säästämisestä on tullut lähes ainoa keino selvitä taantuman yli. Yhdysvalloissa elvytetään, panostetaan innovaatioiden edistämiseen, pienyritystoimintaan ja keskiluokan selviämiseen taloudellisen notkon yli. Jos olisin yritysjohtaja, panostaisin enakoivaan strategiatyöhön ja erilaisiin R&D-projekteihin. Uusin Harvard Business Review (Tammi-helmikuu 2010) kertoo kannessaan: Reinvent Your Company, Your Strategy, Your Marketing, Your Career. Tarvitaan luovuutta ja rohkeutta. Toki on ymmärrettävä, että ongelma on globaali ja liittyy kvartaalitalouden mekanismeihin: yritysten on näytettävä tuloksia tiuhan tahtiin. Johtajiston palkitseminen on liian usein sidottu lyhytjänteisiiin mittareihin. Tämä vähentää liikkeenjohdon halua ottaa riskejä ja tehdä pitkäjänteistä kehistyötä. Myös johtajiston palkitsemisjärjestelmiä olisi muutettava siten, että pitkäjänteisestä kehittämisestä palkittaisiin.  Mitä tulee julkiseen kehittämiseen, päätöksentekijöiden avuksi ja/tai joukkoon on saatava nuoria, luovia ja innostuneita ammattilaisia kokeneiden jäärien rinnalle.

Miten tämä kaikki edellä mainittu liittyy liikkuvaan kouluun? Mobiililaitemaana tunnettu Suomi on saanut kansainvälistä mainetta myös tasokkaasta koulutuksestaan. Miksei siis yhdistää näitä asioita koulutuspalveluiden markkinoinnissa ulkomaille! Tässäkin asiassa tarvitaan rohkea etunojaa ja luovuutta.

Elinikäisestä oppimisesta oma tutkintotyyppinsä?

Perinteisen koululähtoisen tutkintomallin tasot ovat ensimmäisen asteen koulutus (peruskoulu), toinen aste (lukio, ammattikoulu, opisto), kolmasaste (ammattikorkeakoulu, yliopiston perustutkinto), korkeimpana tohtorin tutkinto. Tämä malli perustuu toistensa päälle rakentuviin kertatutkintoihin ja sitä voidaan nimittää vertikaaliseksi tutkintomalliksi. Olen pohtinut toisenlaisen tutkintomallin mahdollisuutta vuodesta 2004 lahtien, jolloin tyoskentelin Elinkeinoelaman keskusliiton Tulevaisuusluotain hankkeessa. Hankkeen tavoitteena oli ennakoida elinkeinoelmassa tapahtuvaa muutosta ja arvioida sen vaikutusta tulevasuuden (ammatilliselle) koulutustarpeelle. Hankkeessa korostuivat erityisesti koulutuksen joustavoittamisen, elinikaisen oppimisen, kansainvalisen kilpailukyvyn lisaamisen, nuorten syrjaytymisen vahentamisen ja tyouran molemmista paista pidentamisen tarpeet. Lukuisissa puheenvuoroissa korostettiin sita, etta nykyinen ammatillisen koulutuksen malli ei juurikaan vastaa naihin tarpeisiin ja esitettiin myos, etta monilla aloilla tyonantajat ovat sita mielta, etta ammatillinen koulutus ei edes tuota tarvittavaa ammatillista osaamista alalle. Ammatillinen koulutus on hyvin usein vain jonkinlaista pohjaa alalle antava. Todellinen ammatillinen oppiminen tapahtuu vasta tyossa tyonantajan kouluttamana. Usein taman oppimisen voisi toteuttaa ilman aiemmin suoritettua ammattitutkintoa. Kuitenkin ammatillista (kertatutkinto) koulutusta markkinoidaan nuorille tyoelaman ajokorttina. Tutkintona, joka antaa ammatillisen patevyyden ja jonka kanssa voi jonain paivana jaada elakkeelle. Omien tutkimushankkeideni seka asiantuntijapuheenvuorojen perusteella tama vaikutti minusta eparehelliselta vaitteelta. Varsinkin kun otetaan huomioon tyoelaman nopea osaamistarpeiden ja ammattialojen evoluutio.  

Kuvassa esitetaan toinen vertikaalisen tutkintomallin kanssa rinnakkainen tutkintomalli – horisontaalinen. Siina lahtokohtana on elinikainen oppiminen, jota tapahtuu yhta aikaa seka tyossa, koulussa, harrastuksissa, sosiaalisessa mediassa / pelimaailmassa, oman yrityksen palveluksessa, armeijassa/kansalaispalveluksessa, perheen tai ystavien parissa seka kolmannella sektorilla toimien (ks. aikaisemmat blogikirjoitukseni).  Elinaikana tapahtuva oppiminen seuraa jatkuvasti tyoelaman osaamistarpeiden muutosta. Horisontaalisessa mallissa on on tavallaan kaksi paasuuntautumisvaihtoehtoa. A. Yleissivistyksesta spesialisoitumiseen ja B. Perusosaamisesta holistiseen ymmarrykseen. Molemmissa suuntautumisvaihtoehdoissa on kolme tutkintotasoa. Kuvassa on esitelty suuntautumisvaihtoehto B eli Perusosaamisesta holistiseen ymmarrykseen. Siina tutkintotasot ovat: i) Perusammatillinen (tehtava-ala melko suppea, ammatillista osaamista taydennetaan lapi elaman mutta ei tahdata vaativiin suunnittelu tai johtotehtaviin – kirvesmies). ii) Generalistinen jatkotutkinto (hankitaan monia alalla vaadittavia patevyyksia ja osataan toimia monipuolisesti vaativassa toimintaymparistossa – esim. osaamisyhdistelma johon kuuluu seka kirvesmiesosaaminen, insinooriosaaminen, taloushallinnon osaaminen, asiakas- ja alihankintasuhteet, etta tyonjohdollinen osaaminen – rakennusalalla). Korkeimpana horisontaalisena tutkintona rakennusalalla voisi olla holistinen tutkinto, johon liittyvia teorriakursseja ja (systeemiajattelun, kriittisen ajattelun  ja suunnittelun ym.) osaamisnaytteita paasisi antamaan vasta kun generalistinen tutkinto on suoritettu ja tyoelamasta on hankittu vankka kokemus ja uskottavat naytot.

Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi.

Viisaus ja yleissivistyksen lajit

Yleissivistykselle on mahdollista antaa monia erilaisia maaritelmia. Itse jaan yleissivistyksen tai siihen rinnastettavan lahjakkuuden lajit seuraavasti. Alykkyys eli ongelmanratkaisukyky, jota mitataan AO:lla on yksi yleissivistyksen osa-alue. Looginen ja matemaattinen paattely on toinen siita taysin erillinen lahjakkuuden laji. Kriittinen ajattelu, joh0n kuuluu filosofinen kyky tarkastella asioita epatavallisista nakokulmista on taysin edellista poikkeava lahjakkuuden laji. Neljas yleissivistyksen laji on vahva itsetunto. Viides laji on halu oppia, ymmartaa ja avarakatseisuus. Sekin poikkeaa taysin kaikista edellamainituista lahjakkuuden lajeista. Kuudes laji on yleistieto eli generalistinen tai laaja-alainen tietopohja. Seitsemas laji on systeeminen eli prosessien toimintalogiikan ymmarrys. Kahdeksas laji on holistinen ymmarrys eli kyky nahda laajoja kokonaisuuksia - niin sanotusti metsa puilta seka kyky yhdistella teemaan liittyvia aiheita. Tama yleissivistyksen laji on laheista sukua geneeriselle ja systeemiselle ymmarrykselle, mutta naista kuitenkin omaksi lahjakkuuden lajikseen erotettava. Viimeiseksi yleissivistyksen lajiksi nimean Viisauden. Viisaus on tavallaan yhdistelma kaikista edella mainituista, mutta se poikkeaa muista lajeista siina, etta viisaus ei ole niinkaan lahjakkuuden laji, vaan pitkan elamankokemuksen myota syntyva ymmarrys, jonka ydin on henkinen kypsyys ja suuri hiljaisen tiedon maara. Kaikkien muiden yleissivistyksen lajien ohella koulutuksen ja varsinkin elinikaisen oppimisen tulisi antaa valmiuksia kehittaa viisautta.   (Olen parasta aikaa toissa Singaporessa, mista johtuen aakkoset ovat vahan erilaiset)

Osaamisen kolme tasoa

Osaamisessa voidaan katsoa olevan kolme tasoa. Ensimmaisella tasolla on yleisivistys, johon kuuluu muun muassa vahva itsetunto ja halu ymmartaa, kriittinen ajattelu, viisaus, uteliaisuus, mielikuvitus, yritteliaisuus, ongelmanratkaisukyky, holistinen hahmotuskyky, monipuolinen tietopohja. Toisella tasolla ovat geneeriset taidot, johon kuuluu kyky kommunikoida ja olla toisten ihmisten kanssa, kielien taitaminen, kyky kayttaa ja valita oikeat tyovalineet ja kyky vaikuttaa ja organisoida. Kolmannella tasolla ovat tyoelaman osaamistarpeet, johon kuuluu tyotehtavissa vaadittavien kompetenssien saavuttaminen, joustavuus, elinikainen taitojen oppiminen, muutososaaminen, tyon tehokkaan tuottavuuden saavuttaminen  ja oman profession hallinta.  

Yleissivisty on tavallaan yksilon henkista kypsyytta, tyoelaman osaamistarpeet ovat kaytannonlaheisia ja melko tarkasti maariteltavissa olevia kompetensseja, kun taas geneeriset taidot ovat joitain kahden edellamainitun valimaastossa. Geneeristen taitojen merkitys korostuu jatkuvasti entista enemman. Geneeristen taitojen ytimessa on olla hyva tyyppi, jota on esimerkiksi Diili-ohjelmassakin kovasti peraankuulutettu. Yritykset hakevat juuri hyvia tyyppeja, eivat niinkaan hyvan yleissivistyksen omaavia tai hyvin peruskompetenssit hallitsevia yksiloita. Kaikki kolme tasoa liittyvat tietenkin saumattomasti toisiinsa. Siksi kaiken koulutuksen tulisi tarjota osaamista kaikkiin kolmeen edella mainittuun osaamisen tasoon.

Lahjakkuus, älykkyys, harjoittelu ja oppiminen

Miten syntyy lahjakkuus ja älykkyys?

Perinteisesti on uskottu, että jotkut ihmiset ovat lahjakkaita ja älykkäitä jo synnyinlahjanaan ja toiset taas eivät sitä ole. On ajateltu, että lahjakkaan ihmisen ei tarvitse harjoitella ollakseen hyvä, koska hän on lahjakas ja että lahjakkuus näkyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Monet nuoret uskovat, että heidän ei tarvitse opiskella tai harjoitella, koska he vain ovat niin hyviä - lahjattomat harjoittelevat.  Valmennuksen piirissä on uskottu, että valmentajalla on kyky nähdä esimerkiksi  7-vuotiaiden lasten joukosta kenellä on pelisilmää ja oikea motoriikka kehittyä huippujalkapalloilijaksi. Kuitenkin asia, joka viimeisimmän tutkimuksen ja tiedon valossa eniten vaikuttaa siihen kuka lapsista näyttäytyy lahjakkaana ja kuka ei, on lasten syntymäaika, ei todellinen potentiaali kehittyä huipuksi. Alkuvuodesta syntyneet ovat lähes vuoden vanhempia ja siten kehittyneempiä kuin loppuvuodesta syntyneet. 

Prof. Kai Hakkarainen on Suomen johtavia lahjakkuuden ja älykkyyden kehittymisen tutkijoita. Häneen mukaansa lahjakkuus ja kyky kehittyä huipuksi tulee esille vasta lapsuusiän jälkeen ja vasta pitkäjänteisen harjoittelun jälkeen. Jotkut pystyvät omaksumaan perustaidot muita nopeammin, mutta tämä ei kerro todellista kyvystä kehittyä huipuksi. Avain lahjakkuuteen ja älykkyyteen on motivaatiossa ja harjoittelussa. Motivoitunut pitkäjänteinen hajoittelu tekee mestarin urheilussa ja musiikissa, mutta myös älykkyyttä ja henkisiä ominaisuuksia vaativissa lajeissa. Tosin sanoen kaikkien muiden lahjakkuuden lajien ohella myös älykkyys on harjoiteltava ominaisuus. Toisaalta voidaan sanoa, että kuka tahansa terve ihminen voi juosta maratonin jos harjoittelee tarpeeksi, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi geneettinen kyky kehittyä huippumaratoonariksi. Missä yksilössä on potentiaali kehittyä huippumaratoonariksi ei näy vielä 7-vuotiaassa. Potentiaali tulee esille vasta pitkän motivoidun harjoittelun jälkeen lähellä aikuisikää.  Samalla tavalla vielä 7-vuotiaasta ei voida sanoa, onko hänessä esimerkiksi matemaattista, kielellistä, avaruudellista, sosiaalista tai filosofista potentiaalia.

Eräässä sokkotutkimuksessa testattiin opettajan vaikutusta oppilaiden oppimistuloksiin. Testissä joillekin opettajille kerrottiin, että osa heidän luokkansa oppilaista oli saanut “piilevän lahjakkuuden testissä” erittäin korkean tuloksen ja jotkut taas hyvän matalan. Todellisuudessa mitään testiä ei ollut tehty ja jotkut oppilaat vain nimettiin sattumanvaraisesti korkeiden tai matalien pisteiden saajiksi. Kun oppilaiden tuloksia verrattiin keskenään ja verrokkiryhmään, pidemmän aikavälin jälkeen tuli esille, että oppilaat, joista opettajille oli sanottu olevan paljon piilevää lahjakkuutta, menestyivät oppimistuloksissa huomattavasti paremmin, kuin ne, joilla oli sanottu olevan matalat piilevät lahjat oppiaineeseen. Mitä johtopäätöksiä koulutukseen tästä pitäisi vetää? Ensinnäkin nämä viimeisimmät tulokset tulee saattaa koulutus- ja valmennuskentän tietoon mahdollisimman pian ja toiseksi voimme olla melko varmoja, että tulemme näkemään merkittäviä (asenteellisia) muutoksia lasten ja nuorten koulutus- ja valmennuskäytännöissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Tulevaisuuden ammatit

Ammatillisessa koulutuksessa tulisi huomioida tulevaisuuden osaamistarpeet

Elinkeinoelämän keskusliiton Tulevaisuusluotain-hankkeessa (2002-2006)ennakoitiin suomalaisen työelämän tulevia koulutus- ja osaamistarpeita. Yksi hankkeen keskeisistä tuloksista oli työelämän asiantuntijuusalueiden muutos. Kun aikaisemmin asiantuntijuusalueet jakautuivat koulutuksen tason mukaan (yliopisto-opisto-ammattikoulu), työn luonteen (suunnittelija/johtaja, toimihenkilö/sihteeri, työntekijä/alainen), sekä koulutustaustan mukaan (insinööri, humanisti, ekonomi), tulevaisuudessa asiantuntijuusalueiden jakoperusta on erilainen. Tähän muutokseen on kaksi perussyytä. Ensimmäinen syy on yleinen koulutustason ja yleissivistystason nousu ja toinen on asiantuntijuuden ja työyhteisöjen muuttuminen tiimeistä verkostoiksi.

Verkostomaisessa työyhteisössä korostuu kolmen tyyppisen osaamisen tarve. Verkostossa on oltava: i) Tekijöitä, jotka toimivat asiakasrajapinnassa ja vastaavat työn toteuttamisesta. ii) Soveltajia, jotka koordinoivat verkoston toimintaa, rakentavat joustavat alihankintaketjut ja yhteistyökuviot sekä toimivat välittäjänä asiakkaan ja  yhteistyökumppanien välissä. iii) Näkijöitä, jotka kykenevät hahmottamaan holistisesti (kokonaisvaltaisesti) koko ongelmakentän luonteen, kykenevät hahmottamaan täysin uudenlaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia ja kykenevät luomaan ja kehittämään uudenalaista liiketoimintaa ja teknologiaa.  Toisin sanoen kaikista työyhteisöistä tulisi löytyä kaikkien edellämainittujen asiantuntijuusalueiden osaajia.

Jako tekijöihin, soveltajiin ja näkijöihin poikkeaa keskeisesti nykyisin käytetyistä asiantuntijuusaluejaoista sikäli, että kaikissa kolmeessa alueessa tarvitaan yhtälailla akateemista/teoreettistaosaamista, käytännön osaamista, suunnittelu/koordinaatioosaamista, insinööri/humanisti/kaupallistaosaamista sekä työnjohdollista osaamista – tosin visionäärinen osaaminen korostuu näkijöissä, koordinaatio soveltajissa ja käytännön osaaminen tekijöissä.

Vuonna 2030 ammattien sisältö ja ammattiryhmien välinen työnjako tulee olemaan hyvin erilaista kuin tänä päivänä.  Nyt koulutaipaleensa aloittava 7-vuotias lapsi tulee vuonna 2030 olemaan ehkä juuri ammatilliset opintonsa päättänyt 28-vuotias uusi työntekijä. Ammatillisen koulutuksen jota nyt suunnitellaan tulee tähdätä siihen, että kun kyseinen henkilö jonain päivänä siirtyy täysipainoisesti työelämään, hänellä on työelämän edellyttämät komptenssit hallussa. Nykyinen joustamaton, historiaan perustuva ja liian usein oppilaitoksen ehdoilla toteutettu koulutus ei välttämättä vastaa juuri lainkaan tulevaisuuden uusiin osaamishaasteisiin. Siksi koulutuksessa tulisi huomioida huomattavasti nykyistä rohkeammin ja ennakkoluulottomammin tulevaisuuden todennäköinen, mutta myös mahdollinen kehitys.

Koulutuksessa on tapahtumassa paradigmamuutos

Monet muutosajurit vievät koulutusta kohti kehitystä, jonka lopputulosta voidaan kutsua elävän verkoston malliksi

Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on toistaiseksi koettu kaksi paradigmaa. Ensimmäinen paradigma oli niin sanottu Auktoritatiivinen malli. Sen taustalla oli yhteiskunnan tarve kouluttaa lapsista hyviä, ahkeria ja kuuliaisia työntekijöitä maatalousvaltaisen yhteiskunnan tarpeisiin. Lapsille piti opettaa kuria ja järjestystä sekä motivoida heidät fyysiseen työhön kyseenalaistamatta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Fyysinen kunto ja käytännön työn hallinta oli tärkeää. Auktoriteetteja tai tarjottua tietoa ei tullut kyseenalaistaa. Opetus perustui pänttäämiseen ja opettajan monologiin ylhäältä alas. Opettajalla oli kaikki tieto ja oppilaiden tuli nöyrästi kuunnella.

1970-luku oli murroksen aikaa. Suomi muuttui varsin nopeassa tahdissa maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, jossa nousi uudenlaisia tiedollisia tarpeita. Työntekijöiltä alettiin edellyttämään tiedollisesti ja prosessihallinnallisesti vaativampien työtehtävien hallintaa. Fyysisen työn merkitys tuotantotekijänä väheni samalla kun suunnittelu ja asiantuntijatyön merkitys lisääntyi. Tämä näkyi koulutukselle asetetuissa tavoitteissa, jotka johtivat koulutusjärjestelmämme desentralisaatioon 1980-luvun alussa. Koulutuksessa hyväksyttiin kriittinen ajattelu, keskustelu ja väittely sekä aloitettiin tiedon soveltamisen, itse tiedon hakemisen ja oppimaan oppimisen korostaminen koulutusta ohjaavina tavoitteina. Näiden hyvien Keskustelevan mallin tavoitteiden tuloksena olemme saaneet nauttia mm. kärkipaikasta kansainvälisissä koulutuksen Pisa-vertailuissa.

 

Siitä huolimatta, että Keskusteleva malli on vastannut erittäin hyvin teollisen yhteiskunnan koulutustarpeisiin, olemme jälleen siirtyneet murroksen aikaan koulutuksessa. Tämän murroksen ajureina ovat erityisesti joustavuuden, tietoteknisen / sosiaalisen median hallinnan ja elinikäisen oppimisen tarve sekä työelämän yhä nopeammin muuttuvat koulutus- ja osaamistarpeet.  Nykyisen kaltainen jäykkä ja kerralla toteutettava ammatillinen koulutus vastaa melko huonosti näihin kehittyvän yhteiskunnan vaatimuksiin. Uusi koulutuksen paradigma on synymässä. Sitä kuvaa ehkä parhaiten nimi “elävän verkoston malli”.

Oppiminen ja hyvinvointi

Oppiminen ja oppimisympäristöt tulevat lähiakoina muuttumaan monella tapaa. Yksi keskeinen syy muutoksiin on siirtymä ubiikkiyhteiskuntaan
(ubiikki merkitsee huomaamattomasti toimivaa ja kaikkialla läsnä olevaa, sulautettua tietotekniikkaa). Oppimisympäristöt muuttuvat ubiikkiyhteiskunnassa  “älykkäiksi” ja medioituneiksi. Hyvinvoinnin näkökulmasta tämä merkitsee mahdollisuutta moniastiseen säätämiseen (kuvat, videot, värit, valot, tuoksut, äänet) kulloisenkin tarpeen mukaan. Toisaalta pintojen medioituminen (pöydät, sohvat, seinät, jne) mahdollistaa vuorovaikutuksen laajemminkin oppilaitoksen tiloissa. Lähitulevaisuuden oppilaitoksessa opiskelijaryhmä voi pysähtyä tekemään ryhmätyötä esimerkiksi (kuvitteelliseen) rentoutumis-saliiin, jonka läpinäkyvät seinät ovat mediapintoja. Kaikki muistiinpanot ja ajatukset tallennetaan ja julkaistaan monikanavaisesti rentouttavassa ilmapiirissä.

Millaiset oppimisympäristöt tukevat opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvointia? Uskoisin edellä esitettyjen ajatusten myötä, että mahdollisimman muunneltavat tilat ovat ideaaleja sekä oppimiselle että hyvinvoinnille. Työn ja opiskelun mielekkyyteen vaikuttaa epäilemättä myös mahdollisuus itse osallistua aktiivisesti oppimiskokonaisuuksien tuottamiseen. Myöhemmin keväällä vetämässäni Palvelumuotoilun taskukoulu -työpajassa (Lahden ammattikorkeakoulu), ajatuksena on yhdistää produsage -filosofia taskukouluun (Pocket School). Käytännössä tämä merkitsee sitä, että opiskelijat tuottavat mukana oleville yrityksille uuden palvelun, kokevat sen käytännössä ja dokumentoivat kokemuksensa kuviksi videoklipeiksi ja tarinoiksi käyttäen älypuhelimiaan. Tämä ajatusmalli on vietävissä vieläkin pidemmälle. Opiskelijat voivat ajattelussamme olla itse keskeisesti tuottamassa myös työpajan opintosisältöjä, siinä missä kurssin opettajat ja asiantuntijatkin. Tämä lähestymistapa ennakoi entistä demokraattisempaa oppilas/opettaja -suhdetta. Samalla opiskelijoiden entistä suurempi itsenäisyys ja yhteistyö yritysten kanssa valmentaa tehokkaammin työelämään.

Liikkuvan koulun näkökulmasta (mainitsemassani työpajassa) videoklippien, kuvien ja tarinoiden tallentaminen ja julkaiseminen tapahtuu päätelaitekohtaisesti oikeaan tyylilliseen muotoon (lumitools.com). Ajasta ja paikasta riippumaton oppiminen ei sinänsä ole mikään uusi ajatus. Uudet teknologiset mahdollisuudet lisäävät kuitenkin tällaiseen ajatteluun kierroksia. Olemme jo visioineet, että seuraava liikkuvan koulun työpajamme rakennetaan pelin muotoon, jossa paikkatietoisuudella on tärkeä rooli.  Liikkuvassa koulussa tullaan myös hyödyntämään joukkoistamista (crowdsourcing). Suomeksi on käytetty myös talkoistamis-sanaa tai yleisöosallisuutta kuvaamaan toimintaa, jossa palvelun kehittäminen voidaan ulkoistaa verkon avulla osallistuvalle joukolle/yleisölle ratkaistavaksi. Näen, että matkapuhelinten paikkatiedon hyödyntämisellä ja joukkoistamisella on paljon arvaamattomia mahdollisuuksia yhteisöllisen tiedon kehittämisessä (liikkuvassa koulussa).

PS. Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen CID-tiimi teki vuonna 2007 Lahden ammattikorkeakoulun kanssa projektin, jonka tuloksena syntyi kirja palvelumuotoilusta: Servicedesign.tv. Teoksen artikkeleiden yhteyteen on sijoitettu 2D-matriisikoodeja. Ottamalla kamerakannykällä kuvan artikkelin yhteyteen sijoitetusta koodista, pääset käsiksi lisätietoon (videoklipit) aihepiiristä. Tätäkin tematiikkaa on tarkoitus jatkokehittää liikkuvassa koulussa.

Lisää älykkäistä ympäristöistä ja interaktiivisuudesta: http://muuntuvailme.wordpress.com/. Katso myös blogikirjoitukseni GPS Revolution.

Tuleva koulutusjärjestelmä

80-luvun alussa aloitetusta koulutuksen desentralisaatiosta huolimatta nykyinen koulutusjärjestelmä perustuu edelleen hyvin pitkälle ylhäältä ohjattuihin opintosuunnitelmiin ja standardointiin.  Tässä järjestelmässä koulutuksen ohjausjärjestelmät määrittävät oppilaitosten toimintaa ja oppilaat ovat alisteisia oppilaitosten määrittämälle koulutustarjonnalle. Tuleva koulutusjärjestelmä kääntää lähtökohdan päälaelleen. Sen lähtökohtana on joustavuus, elinikäinen oppiminen, aikaisemin opitun tunnistaminen ja tunnustaminen ja oppimisen monet kontekstit.  Oppiminen on elinikäinen prosessi joka ei tapahdu ainoastaan luokkahuoneen sisällä. Tuleva koulutusjärjestelmä ei tarkoita huonoa opetuksen laatua ja sattumanvaraista haahuilua, vaan työelämän, muun elämän ja koulutuksen joustavaa yhteensovittamista milekkäiksi oppimismoduuleiksi.

Osaamisen evoluutio

CID-tutkimusryhmämme on viime aikoina perehtynyt erityisesti designin alueen osaamisen evoluutioon. Empiria näyttää tukevan hypoteesiamme, jonka mukaan koulutus on huomattavasti jäljessä markkinoilla vallitsevaa todellisuutta. Valitettavasti designin opetusta (olipa sitten kyse graafisesta suunnittelusta, vaatesuunnittelusta tai teollisesta muotoilusta) näyttää leimaavan historiallinen perspektiivi, ei niinkään tulevaisuukatse. Tämä on inhimillistä, sillä opetushenkilökunnan (kaikilla koulutusasteilla) on vaikea pysytellä nopeiden muutosten perässä yhä hektisemmäksi käyvässä työelämässä.

Opetusohjelmia tulisi rakentaa yhä monialaisemmiksi, joustavimmaksi ja työelämän todellisia tarpeita tukeviksi. Tämä onnistuu parhaiten hyödyntämällä systemaattisesti näkemyksellistä ennakointitietoa.

Vanha portti kuvana symboloi yhtäältä opinahjojen vanhentuneita sisältöjä, mutta toisaalta myös perinteiden kulttuurista arvoa.